´Kauan minun on pitänyt tehdä tämä. Nyt tein. Kirjoitan jotain tänne. En ole koskaan ollut oikein näitä blogi-ihmisiä mutta nyt päätin kokeilla kun joskus tuntuu että pää hajoaa kun miettii yksin.

Mitä minusta? Olen syntynyt -80. Olen nainen. Olen vielä (valitettavasti) opiskelija yliopistossa. Rakastan kissoja. Olen naimisissa. Elän maalla. Niin, ja yks pikku juttu vielä. Olen virallisesti myös hullu. Minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Ehkä juuri siksi haluan kirjoittaa. Tiedän, että sairauteni pelottaa monia. Olen ollut maaninen, olen ollut masentunut. Tiedän miltä tuntuu kun sekamuotoisuus kuristaa kurkkua ja itsemurha tuntuu järkevältä vaihtoehdolta. Nyt on mennyt viime kuukaudet vähän paremmin. Vielä kesällä haaveilin vetäväni talvella lääkkeet naamaan ja sammuvani hankeen. Pehmeä kuolema, ei verta, ei ruhjoutunutta ruumista. Olen jättänyt tekemättä. Ja vittu, eihän täällä päin Suomea ole edes lunta.

Olen palannut normaalielämään pikkuhiljaa. Auttavina tekijöinä ovat kohdilleen osunut lääkitys ja terapia. Nyt menee Lamictal 100 mg aamulla ja illalla ja Risperdal 0,5 mg aamuin illoin plus vielä toistaiseksi Citalopramia aamulla. Siitä en edes annostusta muista. Joskus menee Alproxia ahdistukseen tai unettomuuteen.

Joskus tunnen itseni jo normaaliksi, mutta toisaalta itsemurha-ajatuksia tulee vieläkin. Etenkin silloin kun tunnen epäonnistuneeni. Mutta toisaalta, terapeuttini lohdutti että lähes jokaisella on elämänsä aikana itsetuhoisia ajatuksia.

Ajoittain ajattelen positiivisesti tulevaisuuttani. Toisaalta en halua valmistua. Mikä minua odottaa? Työnantajat vieroksuvat minua jos saavat tietää minun olevan hullu. Silti se valmistuminen lähestyy uhkaavasti. Toisaalta haluan, toisaalta en. Viime vuonna en pystynyt opiskelemaan, sillä olin niin sairas. Tuntuu toisaalta haljulta kun samaan aikaan aloittaneet opiskelukaverit ovat jo osa valmistuneet. Minä se vain raakkina raadan yliopistolla.

Entä lapset? Jotkut ovat sitä mieltä, että sairaat eivät saisi lisääntyä. Sitä ajatusta minäkin joskus pyörittelen päässäni. Mies haluaisi kanssani lapsia ja itsekin ehkä haluan. Mutta kun kannan tätä väärää geeniä sisälläni. Aikanaan minut olisi pakkosteriloitu. Leimattu tuottamattomaksi. Saavatko hullut saada lapsia? Toisaalta, taidan olla yksi mätäpaise jolla ei ole oikeutta yrittää lasta. Vaikeaa.

Minulle on suotu sentään aika lievä sairaus, vaikka maniaa ja masennusta onkin ollut. Sairaalassa en ole koskaan ollut. Olen saanut kokonaisuudessaan hoidettua opiskelut aika hyvin. Ystäviä on. En tiedä. Ehkä pitäisi olla onnellinen että olen pystynyt sairaudesta huolimatta hoitamaan suht kunnialla kaikki velvollisuudet. Toisinaan hitaammin kuin muut, mutta nyt kun oikea lääkitys löytyi, niin muiden tahtiin. Nyt on aika tarkkaan vuosi kun sairaus diagnosoitiin, jälkeenpäin sitä on kyllä tajunnut että on ollut jo lapsena jotenkin erilainen. Helposti innostuva, äkkiä ärtyvä ja erittäin ahdistunut.

Toisinaan vihaan itseäni. Sairas, lääkkeistä hieman lihonut (painoindeksi 27) ja ehkä muustakin elintavoista johtuen. Toisinaan saamaton, kieroutuneita ajatuksia, epätoivoa ja kyyneliä. Kiitän kuitenkin terapeuttiani siitä että on jaksanut. Hän on minulle suunnattoman tärkeä ihminen. Jaksaisin paljon huonommin ilman hänen tukeaan. Joskus hän tuntuu kylmältä ja julmalta kun rahaa vastaan välittää. Mutta toisaalta helpottavalta, hänellä on aikaa minulle koko rahalla. Nyt on kaksi ja puoli vuotta terapiaa takana.

Toisaalta minulla on joskus normaalejakin asioita mielessäni. Juuri nyt tekisi mieli mennä kaupungille bilettämään. Näin vanhemmiten sitä ei enää niin saa aikaan lähteä kovin helpolla. Teen kanavatöitä, käyn jumpassa, yritän leikkiä normaalia opiskelijaa, hoidan kissoja ja kinastelen miehen kanssa.. Sitä se :)

En tiedä. En todellakaan tiedä mistään mitään. Ehkä lopetan tähän tällä kertaa. Palaillaan.