Pitäsiköhän tätä jatkaa kun kerran tämän on aloittanut. Olen satunnaisesti pitänyt nettipäiväkirjaa muualla sivustolla, enkä ole jaksanut tänne vuodattaa. Sairaus on melko hyvin hallussa, tosin saamattomuutta on. Laihdutan puoliaktiivisesti, kuusi kiloa lähtenyt syyskuun alusta. Tosin nyt on tyssännyt kun olen revennyt taas syömään karkkia. Takaisin ei ole kuitenkaan kiloja tullut.

Olen paljon pohtinut rumuutta. Olen ruma. Paitsi läski, myös kasvoistani ruma. Aknearpinen, vaalea kalpea iho, mustat pussit silmien alla ja tukka roikkuu pitkin päätä. Ainoa positiivinen on se, että hiuksistoni on mielettömän paksu ja hyväkuntoinen. Mutta lukuisia kertoja olen kuullut, että olen ruma. Kadulla miehet huutelevat, että kamalan näköinen nainen jne. Sitä jotenkin tottuu ja ei koe sitä ihmeellisenä, että on hirviö. Hirviönä kukaan ei odota minulta mitään. Saan olla rauhassa kaikelta.

Olen ollut kauniimpi. Kymmenen vuotta sitten vielä edes yritin meikata ja pukeutua seksikkäästi. Tuolloin olin ihan mukiinmenevän näköinen ja sain aika paljon positiivista huomiota. Tosin olin tuolloinkin jo tietyllä tavalla persoonallisen näköinen. En ole sulautunut ikinä siihen sedukoskis -kulttuurin luomaan naisihanteeseen. Minusta ovat aina pitäneet sellaiset itsekin persoonalliset miehet. Johtunee myös siitä, että olen liikkunut aika paljon erilaisilla rockklubeilla ja siellä liikkuu hieman erilaista väkeä kuin sk -baareissa. Minuun on aina kiinnittänyt huomiota enemmänkin sellaiset rokkarijätkät kuin hinttarit. Anteeksi, mutta minä en sille mitään voi että koen nämä miesmallin näköiset miehet persoonattomiksi hinttareiksi.

Yksi ulottuvuus minulla on isot lehmäntissit. Niillä saa kaikkien sotaveteraanien huomion koska näytin Hilja maitotytöltä, joka on harhautunut aitanpolulta. Värjäsin tukkani punaiseksi, koska väsyin eloveenavertauksiin. Mutta jos haluaa mennä siitä yli mistä aita on matalin, laittaa avokaulaisen paidan ja tyrkkää tissit ylös, niin johan saa huomiota. Mutta kuka sitä tuolla tavalla haluaa? Nuorempana olin niin tyhmä ja hyväksynnänkaipuinen, että mikä tahansa huomio kävi.

Mulla on käynyt kuitenkin tuuri. Kahdeksan vuotta suhteessa miehen kanssa, joka hyväksyy mut tällaisena kuin olen. Ja pitää mua kauniina (sokea?). Olen kuitenkin niin kynnysmatto, että haluan että KAIKKI hyväksyy mut. Typerä tyttö. Tai nainenhan mä olen jo ollut kauan.

Ei kai mulla vaan ole itsetunto-ongelmia ja identiteettikriisi.. Ei kai.. Terapeuttini mussuttaa kuinka mä olen viime aikoina etsinyt itseäni. En taatusti ole. Olen aina ollut tällainen tuuliviiri.

Joskus haluaisin olla huora. Miehet pitäis musta, tulis mun luo toiveikkaana ja arvostais mua enemmän kuin tavallisia lahnoja. Olen huono sängyssä, mutta huorana olisin hyvä, oikea kone. Olisin oppinut kaiken. Minä saisin pilata monen liiton, minun takiani käytäisi kriisejä, minun takiani tavisnaiset potisivat jatkuvaa epävarmuutta. Ja miehet, ah ne miehet, ne tulisivat luokseni kieli pitkänä.

Olen sekaisin, tiedän. Olen joskus messias, joskus teen itsemurhaa.