Pitäsiköhän tätä jatkaa kun kerran tämän on aloittanut. Olen satunnaisesti pitänyt nettipäiväkirjaa muualla sivustolla, enkä ole jaksanut tänne vuodattaa. Sairaus on melko hyvin hallussa, tosin saamattomuutta on. Laihdutan puoliaktiivisesti, kuusi kiloa lähtenyt syyskuun alusta. Tosin nyt on tyssännyt kun olen revennyt taas syömään karkkia. Takaisin ei ole kuitenkaan kiloja tullut.

Olen paljon pohtinut rumuutta. Olen ruma. Paitsi läski, myös kasvoistani ruma. Aknearpinen, vaalea kalpea iho, mustat pussit silmien alla ja tukka roikkuu pitkin päätä. Ainoa positiivinen on se, että hiuksistoni on mielettömän paksu ja hyväkuntoinen. Mutta lukuisia kertoja olen kuullut, että olen ruma. Kadulla miehet huutelevat, että kamalan näköinen nainen jne. Sitä jotenkin tottuu ja ei koe sitä ihmeellisenä, että on hirviö. Hirviönä kukaan ei odota minulta mitään. Saan olla rauhassa kaikelta.

Olen ollut kauniimpi. Kymmenen vuotta sitten vielä edes yritin meikata ja pukeutua seksikkäästi. Tuolloin olin ihan mukiinmenevän näköinen ja sain aika paljon positiivista huomiota. Tosin olin tuolloinkin jo tietyllä tavalla persoonallisen näköinen. En ole sulautunut ikinä siihen sedukoskis -kulttuurin luomaan naisihanteeseen. Minusta ovat aina pitäneet sellaiset itsekin persoonalliset miehet. Johtunee myös siitä, että olen liikkunut aika paljon erilaisilla rockklubeilla ja siellä liikkuu hieman erilaista väkeä kuin sk -baareissa. Minuun on aina kiinnittänyt huomiota enemmänkin sellaiset rokkarijätkät kuin hinttarit. Anteeksi, mutta minä en sille mitään voi että koen nämä miesmallin näköiset miehet persoonattomiksi hinttareiksi.

Yksi ulottuvuus minulla on isot lehmäntissit. Niillä saa kaikkien sotaveteraanien huomion koska näytin Hilja maitotytöltä, joka on harhautunut aitanpolulta. Värjäsin tukkani punaiseksi, koska väsyin eloveenavertauksiin. Mutta jos haluaa mennä siitä yli mistä aita on matalin, laittaa avokaulaisen paidan ja tyrkkää tissit ylös, niin johan saa huomiota. Mutta kuka sitä tuolla tavalla haluaa? Nuorempana olin niin tyhmä ja hyväksynnänkaipuinen, että mikä tahansa huomio kävi.

Mulla on käynyt kuitenkin tuuri. Kahdeksan vuotta suhteessa miehen kanssa, joka hyväksyy mut tällaisena kuin olen. Ja pitää mua kauniina (sokea?). Olen kuitenkin niin kynnysmatto, että haluan että KAIKKI hyväksyy mut. Typerä tyttö. Tai nainenhan mä olen jo ollut kauan.

Ei kai mulla vaan ole itsetunto-ongelmia ja identiteettikriisi.. Ei kai.. Terapeuttini mussuttaa kuinka mä olen viime aikoina etsinyt itseäni. En taatusti ole. Olen aina ollut tällainen tuuliviiri.

Joskus haluaisin olla huora. Miehet pitäis musta, tulis mun luo toiveikkaana ja arvostais mua enemmän kuin tavallisia lahnoja. Olen huono sängyssä, mutta huorana olisin hyvä, oikea kone. Olisin oppinut kaiken. Minä saisin pilata monen liiton, minun takiani käytäisi kriisejä, minun takiani tavisnaiset potisivat jatkuvaa epävarmuutta. Ja miehet, ah ne miehet, ne tulisivat luokseni kieli pitkänä.

Olen sekaisin, tiedän. Olen joskus messias, joskus teen itsemurhaa.
 

Gradua pitäsi tehdä. Vaan kun ei huvita. Mikä minua odottaa tulevaisuudessa? Työttömyys, epävarmuus. Jos sairauteni käy ilmi työhaastattelussa, se on sitten sen työpaikan menoa. Ei kukaan halua ehdointahdoin ottaa viallista ihmistä töihin. Minun alallani on muutenkin työpaikkoja vähän. On todennäköistä, että työttömyys odottaa. Minä jarrutan tahallani valmistumista. Tiedän sen. Nukun paljon, pakenen sillä todellisuutta. Sitten kulutan aikaani netissä.Turhilla sivuilla. Ei mitään hyödyllistä. Voi että tunnen oloni typeräksi. Minulla olisi valmistuminen ihan käsillä, silti en halua sitä.

Pitäisi siivota, en halua sitäkään. En halua mitään mikä parantaisi minun oloani ja veisi eteenpäin. Haluan jäädä menneeseen.

Kävin eilen lääkärillä. Masennuslääkkeet jätetään pois pikkuhiljaa. Vaikka ehkä näiden kirjoitusten perusteella tarvitsisin sitä kipeästi. Mutta en halua syödä montaa lääkettä.

Edelleen poden ajatusta siitä että olen jotenkin todella vammainen ja viallinen kun olen sairas. Sellainen, jonka natsit olisivat ampuneet samantien pois kuleksimasta. Rodunjalostusta. Koskahan sitä oppii hyväksymään itsensä tällaisena.

En tiedä vieläkään vastausta mihinkään. Kaveri yrittää lasta. Koska minä yritän? Saanko yrittää? Olisinko hyvä äiti? Voi luoja miten isoja kysymyksiä!

´Kauan minun on pitänyt tehdä tämä. Nyt tein. Kirjoitan jotain tänne. En ole koskaan ollut oikein näitä blogi-ihmisiä mutta nyt päätin kokeilla kun joskus tuntuu että pää hajoaa kun miettii yksin.

Mitä minusta? Olen syntynyt -80. Olen nainen. Olen vielä (valitettavasti) opiskelija yliopistossa. Rakastan kissoja. Olen naimisissa. Elän maalla. Niin, ja yks pikku juttu vielä. Olen virallisesti myös hullu. Minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Ehkä juuri siksi haluan kirjoittaa. Tiedän, että sairauteni pelottaa monia. Olen ollut maaninen, olen ollut masentunut. Tiedän miltä tuntuu kun sekamuotoisuus kuristaa kurkkua ja itsemurha tuntuu järkevältä vaihtoehdolta. Nyt on mennyt viime kuukaudet vähän paremmin. Vielä kesällä haaveilin vetäväni talvella lääkkeet naamaan ja sammuvani hankeen. Pehmeä kuolema, ei verta, ei ruhjoutunutta ruumista. Olen jättänyt tekemättä. Ja vittu, eihän täällä päin Suomea ole edes lunta.

Olen palannut normaalielämään pikkuhiljaa. Auttavina tekijöinä ovat kohdilleen osunut lääkitys ja terapia. Nyt menee Lamictal 100 mg aamulla ja illalla ja Risperdal 0,5 mg aamuin illoin plus vielä toistaiseksi Citalopramia aamulla. Siitä en edes annostusta muista. Joskus menee Alproxia ahdistukseen tai unettomuuteen.

Joskus tunnen itseni jo normaaliksi, mutta toisaalta itsemurha-ajatuksia tulee vieläkin. Etenkin silloin kun tunnen epäonnistuneeni. Mutta toisaalta, terapeuttini lohdutti että lähes jokaisella on elämänsä aikana itsetuhoisia ajatuksia.

Ajoittain ajattelen positiivisesti tulevaisuuttani. Toisaalta en halua valmistua. Mikä minua odottaa? Työnantajat vieroksuvat minua jos saavat tietää minun olevan hullu. Silti se valmistuminen lähestyy uhkaavasti. Toisaalta haluan, toisaalta en. Viime vuonna en pystynyt opiskelemaan, sillä olin niin sairas. Tuntuu toisaalta haljulta kun samaan aikaan aloittaneet opiskelukaverit ovat jo osa valmistuneet. Minä se vain raakkina raadan yliopistolla.

Entä lapset? Jotkut ovat sitä mieltä, että sairaat eivät saisi lisääntyä. Sitä ajatusta minäkin joskus pyörittelen päässäni. Mies haluaisi kanssani lapsia ja itsekin ehkä haluan. Mutta kun kannan tätä väärää geeniä sisälläni. Aikanaan minut olisi pakkosteriloitu. Leimattu tuottamattomaksi. Saavatko hullut saada lapsia? Toisaalta, taidan olla yksi mätäpaise jolla ei ole oikeutta yrittää lasta. Vaikeaa.

Minulle on suotu sentään aika lievä sairaus, vaikka maniaa ja masennusta onkin ollut. Sairaalassa en ole koskaan ollut. Olen saanut kokonaisuudessaan hoidettua opiskelut aika hyvin. Ystäviä on. En tiedä. Ehkä pitäisi olla onnellinen että olen pystynyt sairaudesta huolimatta hoitamaan suht kunnialla kaikki velvollisuudet. Toisinaan hitaammin kuin muut, mutta nyt kun oikea lääkitys löytyi, niin muiden tahtiin. Nyt on aika tarkkaan vuosi kun sairaus diagnosoitiin, jälkeenpäin sitä on kyllä tajunnut että on ollut jo lapsena jotenkin erilainen. Helposti innostuva, äkkiä ärtyvä ja erittäin ahdistunut.

Toisinaan vihaan itseäni. Sairas, lääkkeistä hieman lihonut (painoindeksi 27) ja ehkä muustakin elintavoista johtuen. Toisinaan saamaton, kieroutuneita ajatuksia, epätoivoa ja kyyneliä. Kiitän kuitenkin terapeuttiani siitä että on jaksanut. Hän on minulle suunnattoman tärkeä ihminen. Jaksaisin paljon huonommin ilman hänen tukeaan. Joskus hän tuntuu kylmältä ja julmalta kun rahaa vastaan välittää. Mutta toisaalta helpottavalta, hänellä on aikaa minulle koko rahalla. Nyt on kaksi ja puoli vuotta terapiaa takana.

Toisaalta minulla on joskus normaalejakin asioita mielessäni. Juuri nyt tekisi mieli mennä kaupungille bilettämään. Näin vanhemmiten sitä ei enää niin saa aikaan lähteä kovin helpolla. Teen kanavatöitä, käyn jumpassa, yritän leikkiä normaalia opiskelijaa, hoidan kissoja ja kinastelen miehen kanssa.. Sitä se :)

En tiedä. En todellakaan tiedä mistään mitään. Ehkä lopetan tähän tällä kertaa. Palaillaan.